Kummakivi on Ruokolahdella sijaitseva siirtolohkare, joka on asettautunut erikoiselle paikalleen 10 000 – 11 000 vuotta sitten. Lohkare on seitsemän metriä leveä ja viisi metriä korkea ja sen laella kasvaa kymmeniä vuosia vanha kaksilatvainen mänty. Kivi lepää kuperalla kallioalustalla kuin olisi keikahtamaisillaan alas millä hetkellä tahansa. Kiveä on käyty ihailemassa ja ihmettelemässä jo 1800-luvulta lähtien. Vuodesta 1962 se on ollut rauhoitettu kohde. Väitetään, että nimensä se on saanut paitsi kummallisen ulkomuotonsa takia myös ehkä siitä, että kun sitä kumauttaa kepillä, voi kuulostaa siltä kuin kivi olisi ontto sisältä. Kivestä lähtee siis kummallinen kaiku.
Ilta oli mennyt kylillä vähän pitkäksi. Mutta tarkoituksella. Oltiin värjötelty kaupan kulmalla sen aikaa että Ketonen oli tullut ovella räpläämään lukkoa kiinni. Näki meidät ja huikkasi että mitäs pojjat. Mitäs tässä kun ei ennenkään. Eki oli vetänyt oikein kunnon mällin fillaritelineen pintaan. Se jäi siihen roikkumaan vähän kuin tippukiveksi. Onneksi Ketonen oli jo häipynyt näkyvistä.
Pyörittiin vielä hetki ja otettiin sitten suuntaa kivelle. Oli sovittu että mennään sinne hämärissä. Ukko sitä oli kehottanut. Sanonut että jos pimeän tultua sinne menette ja teette kuten käsken niin kuulette kyllä. Me siitä muuta ymmärretty kuin että näitä asioita ei valoisassa tehdä. Hämärän juttuja. Niin kuin ukon tarinat kiven koputtajista.
Eki polki etunenässä kuten aina. Sillä oli kiire. Me tultiin Maken kanssa vähemmällä tohinalla. Ekin puseron punainen helma lepatti edessämme. Tuulenpuuska tarttui myös ympärillä oleviin kuusiin. Niiden suhinaan eksyi varisten rääkynää.
Mitä lähemmäksi kiveä tultiin sitä enemmän alkoi pelottaa. Tai ainakin aloin epäillä oliko tässä tolkkua. Ukon tarinat kyllä tiedettiin. Taidatkos olla jo vetelänä, Eki hörötti ja huomasin pienen virneen myös Maken naamalla. Heitettiin pyörät polun penkalle, kepit tarakalta käteen ja minä ryntäsin kärkeen. Ajattelin että minä sitten. Kestäkää kyydissä jos pystytte.
Aina se oli yhtä outo näky. Valtava kivijärkäle eikä kiinni oikein missään. Ja sen päällä vänkyräinen puu joka on kourillaan kiinni sammalta puskevan kallion pinnassa. Heiluttaa korkeuksiin kohoavia sarviaan. Puhaltaa suustaan ikiaikaisia höyryjä.
Jäin seisomaan paikalleni, vähän kuin kunnioittavan etäisyyden päähän. Vaalea hämärä oli laskeutunut. Puristin kourassani kepin pintaa. Se tuntui pehmeältä.
Eki ryntäsi ohitseni ja alkoi saman tien jyskyttää omalla koivuseipäällään kalliota. Kulki tiuhaan askeltaen kiven ympäri ja iski, iski, iski. Vähän sinne sun tänne. Make seisahtui lohkareen juurelle ja muistutti meille ukon ohjeet. Iskut piti kohdistaa tarkkaan paikkaan. Seitsemän ja puoli tuumaa kiven ja alustan kosketuspinnasta kohti pohjoista.
Ensimmäiset kumahdukset täyttivät tienoon. Jostakin rasahti jotakin raskasta lentoon. Löimme ensiksi kukin omassa rytmissä, sitten yhdessä samaa tahtia tavoitellen. Patam-patam-patam. Kaiku nousi kiven päällä kököttävän männyn latvuksiin ja singahti sieltä kuin ulvahtaen läheiseen metsään. Patam-patam-patam.
Tummat varjot kasvoivat sitä myöten kun voima iskuistamme alkoi huveta. Pimeys vähän kuin nielaisi meidät syliinsä. Eki heitti ensimmäisenä keppinsä pois, sitten minä. Sanoi että ukon jorinat. Make jatkoi meistä vähän syrjässä hakkaamistaan. Kumahdukset kuuluivat nyt vaimeampina. Vähän kuin tulisivat jostakin eivätkä vain kulkeutuisi jonnekin. Olin tätä sanomaisillani Ekille kun huomasin Maken kalvakkaat kasvot takanani. Patam-patam-patam, kuului jostakin syvältä, kiven sisältä.
Teksti: Pekka Vartiainen
Kuva ylhäällä: Anu Nuutinen (kuvassa tarinoiden kirjoittaja Pekka Vartiainen)
Sijainti kartalla
Kirjoitus ja kuvat ovat osa Rural Explorer -hankkeessa tehtyä Tarinajoki-kirjaa, johon on koottu Kaakkois-Suomen maaseudun matkailuyritysten käyttöön alueen historiaan ja nykypäivään liittyviä kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita sekä yhdistetty niihin paikkatietoa.