Suuren Pohjansodan aikaan, 1700-luvun alussa, venäläisjoukot riehuivat Suomen alueella ryöstellen ja asukkaita vainoten. Raskaimmat iskut koettiin läntisessä Suomessa, jota kasakkajoukot terrorisoivat, mutta osansa sai myös itäinen osa maatamme. Yksi summittaisten ryöstöretkien ja taistelujen ylipyyhkäisemä oli Ruokolahden Lassilan kylä, jonka viiden tilan muodostama yhteisö sai tuon tuosta tuntea sodan kauhut arjessaan. Kylän ympärillä sijaitsevat viljelysaukeat Helisevänjoen laaksossa houkuttivat vihollisia arvokkaan saaliin toivossa, ja monen monta kertaa Lassilan talot paloivat maan tasalle ja elämä jouduttiin aloittamaan alusta. Lassilan kyläläisillä oli kuitenkin selviytymiskeino, joka saattoi säästää heidän henkensä, jos ei omaisuutta. Lähistöllä kohosi nimittäin Linnavuori, jonka korkean graniittikallion kupeesta avautuu lähes huomaamaton suuaukko syvälle vuoren sisään. Parinkymmenen metrin pituinen ahdas tunneli laajenee sen keskivaiheilla muodostaen”kirkoksi” kutsutun suojan sinne pyrkijöille.
Sodan aikana Lassilan väki kykeni pitämään vihollisjoukot loitolla luolaan kätkeytyen. Eräänkin kerran 40 kyläläistä oli juossut sinne pakoon riehuvien sotilaiden tieltä. Venäläiset saivat kohta kuitenkin selville pakolaisten olinpaikan ja vaativat heitä antautumaan. Nämä eivät suostuneet ja pystyivät toistuvasti torjumaan luolaan pyrkivien sotilaiden yritykset. Luolan ahtaat suuaukot ja kapeat raot estivät miesvoimalla tehtävän tunkeutumisen sisälle, eikä palavista oksista ja puunrungoista kohoavasta savustakaan ollut kyläläisten puolustustahdon murtajaksi. Muutamalla
luodikolla kylän parhaat ampujat pitivät vainolaisen etäällä. Viimeisenä keinonaan venäläiset raahasivat kallion päälle sotasaaliikseen saamansa padat, täyttivät ne kiehuvalla vedellä ja tyhjensivät kuuman lastin luolassa olijoiden niskaan. Mutta vesi ehti kallion pienissä raoissa jäähtyä, eikä siitä näin ollen ollut vahinkoa kenellekään. Lopulta vihollinen antoi periksi ja kyläläiset saattoivat palata takaisin kotiinsa – tosin maan tasalle poltettuun.
Isä sanoi että pitäkää tämä paikka. Huutakaa kovaa jos tulevat. Läpi ei saa päästää vaikka mikä olisi. Nyökkäsin vaikka olisin vain halunnut haihtua jonnekin ilmaan. Tai takaisin aikaan ennen tätä huutoa,
kiljuntaa, itkua ja pelkoa. Meitä oli kolme jotka vähän kuin nojasimme toisiimme ja pitelimme kukin aseistamme kiinni. Jalkoihin tipahteli palavia oksantynkiä, savu kirveli silmissä. Mutta pahinta olivat kiviseinästä kimpoavat äänet, vihaiset käskyt, joissa oli pelottava kaiku. Ylhäältä kuului jyrinää joka lähestyessään sai maan täräjämään. Polveni löivät linkkua, tipahdin ja ajattelin että kaiken loppu on nyt
tässä. Kunnes joku tarttui kiinni käsivarteeni, nosti ylös ja kohta olin muiden mukana sohimassa ja karkottamassa terävillä keihäillä sisään pyrkiviä käsiä, tummia, vieraalta tuoksuvia kasvoja, outoja ääniä.
Olkapäähäni oli tullut paha haava. Sitten vettä alkoi sataa ahtaaseen rakoon, jossa pitelimme vahtia. Veri
kulki purona kylkeäni pitkin. Yksi tovereistani sitoi paksun kankaankappaleen haavani peitoksi. Se teki kipeää. Joku huusi että varokaa. Arvasin että iholla lämpimältä tuntuva vesi oli jotakin muuta kuin Luojan luomaa.
Kun katsoin ylös, näin miten kapean raon ylitse lensi jokin tumma lintu.
Teksti: Pekka Vartiainen
Kuva ylhäällä: Anu Nuutinen
Sijainti kartalla
Kirjoitus ja kuvat ovat osa Rural Explorer -hankkeessa tehtyä Tarinajoki-kirjaa, johon on koottu Kaakkois-Suomen maaseudun matkailuyritysten käyttöön alueen historiaan ja nykypäivään liittyviä kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita sekä yhdistetty niihin paikkatietoa.