Ruokolahden pienjärviltä alkunsa saava Helisevänjoki kulkee valtakuntien rajojen ylitse ja laskee mahtavaan Vuokseen, mutta omaa kokoaan suuremman tarinaperinnön. Sen on sanottu jopa toimineen viikinkiajan ”kevyen liikenteen väylänä”. Yhdessä muiden Laatokan ja sisämaan vesireittien kanssa joki on ollut kansoja ja aikakausia liikuttava ja yhdistävä voima.
Ja miksei myös ihmisiä toisistaan erottava. Kerrotaan, että nykyään Venäjän puolella sijaitsevan Kirvun kylän ensisanat lausuttiin siinä vaiheessa, kun kaksi Vuoksea pitkin soutanutta venekuntaa ei päässyt yksimielisyyteen matkan teosta. Pienempi ryhmä karjalaisia lähti sitten tästä omilleen eli kirposi muista ja saapui Helisevänjoen rannoille. Heitä nimitettiin tästä eteenpäin kirvulaisiksi ja pysähtymispaikkaa Kirvun kyläksi.
Joen varrella on harjoitettu kalastusta, menestyksekästä ravustusta, uitettu tukkeja ja valjastettu vesivoimaa myllynkivien ja sahan sirkkeleiden pyörittämiseen. Työnteon lomassa on saunottu ja kastaudutte joen viileässä vedessä. Joillekin tosin uintiretki saattoi jäädä viimeiseksi, kuten sillekin uimataidollaan ylpeilleelle isännälle, joka rehvakkaasti, toisten estelyistä huolimatta halusi lähteä uimaan ennen ruokailua. Kun isäntä pääsi veteen, hän uikahti vain kerran ja painui kuin kivi pohjaan. Tapauksen todistaneet vakuuttivat kuulleensa jostakin äänen, joka ilmoitti kuin miehen kohtaloa selittämään: ”Aika joutuu, mies ei joudukaan”.
Mylly ja saha liittyvät kiinteästi Helisevänjoen ja Niska-Pietilän alueen historiaan. 1700-luvulta lähtien joen partaalla on ollut myllyjä, ja vanhin niistä ehti olla käytössä parisataa vuotta ennen kuin sai antaa tilaa hieman suuremmille suunnitelmille.
Nimittäin, 1920-luvulla isännät perustivat osuuskunnan, joka tuotti niin pitäjänkuulua ohrajauhoa kuin laadukasta sahatavaraa. Vesivoimaan kytketystä turbiinista ei ollut kuitenkaan apua, kun osuuskunta meni kohta konkurssiin. Mutta sahan toiminta jatkui toisten vetämänä ja puutavaraa riitti jopa vientiin asti. Samalla joen varteen syntyi pieni teollisuustaajama, joka kasvoi tynnyri- ja tiilitehtailla. Raudat tynnyreihin saatiin Imatralta, ja väitetään, että talvisodassa sama rauta tuli ”lentokoneiden munimana” takaisin, kun venäläiset olivat käyttäneet raudan pommien kuorien raaka-aineena.
Tiilitehtaan tuotteet tulivat kuuluisiksi niin maan rajojen sisä- kuin ulkopuolella, kun uusi paikallinen keksintö teki niistä huokoisia ja kevyitä. Kevyt-tiiliä ja niiden kiinnittämisessä käytettävää erikoisliimaa testattiin sittemmin Suomen kulttuuriperintökohteeksi nimetyssä Espoon Tapiolan puutarhakaupungissa.
Tiilitehdas vaihtui puutalotuotantoon 1960- ja 70-luvuilla, mutta joutui lopettamaan toimintansa 90-luvulle tultaessa. Jäljelle ovat jääneet vain suuret unelmat ja paikkakunnan menestyksekkäästä teollisuusmenneisyydestä muistuttavat tyhjät rakennukset.
Helisevänjoki jatkaa silti yhä kulkuaan – kuljettaen mukanaan niin vanhoja kuin uusia tarinoita.
Teksti: Pekka Vartiainen
Kuvat: Anu Nuutinen
Sijainti kartalla
Kirjoitus ja kuvat ovat osa Rural Explorer -hankkeessa tehtyä Tarinajoki-kirjaa, johon on koottu Kaakkois-Suomen maaseudun matkailuyritysten käyttöön alueen historiaan ja nykypäivään liittyviä kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita sekä yhdistetty niihin paikkatietoa.