Asun Parikkalan Melkoniemessä. Maaseudulla, korvessa. Olen maalainen. Käyn töissä Imatran kaupunginkirjastossa. Työmatkani on 80 kilometriä suuntaansa. Se on juuri ja juuri työ- ja elinkeinoministeriön asetuksen mukaisen työssäkäyntialueen sisällä. Istun autossa kaksi tuntia päivässä, hiilijalanjälkeni on melkoinen. Kompensoin asian sillä, että vapaa-aikani vietän kotona.
Periaattessa voisin käydä töissä julkisilla. Se kuitenkin pidentäisi työpäivääni entisestään ja se kuitenkin vaatisi sen, että ajaisin autolla aikaisin aamulla Parikkalaan ja myöhään illalla autolla Parikkalasta kotiin, 16 km suuntaansa. Se ei ole vaihtoehto. Jatkan yksityisautoilua, enkä edes häpeä.
En valita, vaikka yleensä valitan. Tarpeeksi pitkään Parikkalasta turhaan töitä haettuani ja luuserin maineen saatuani annoin parikymmentä vuotta sitten periksi ja rupesin käymään muualla töissä. Kesälahdella, Savonlinnassa, Ruokolahdella. Viimein Imatralla. Vaikka päivälle tulee pituutta ja vaikka autossa istuminen muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi, olen tyytyväinen työpaikasta. Ja toisenlaiset asumisjärjestelyt eivät elämäntilanteeni takia tällä hetkellä onnistu.
Pitkässä työmatkassa on myös hyviä puolia. Olen aktiivinen musiikin eli äänilevyjen harrastaja, kuuntelen musiikkia myös autossa. Yle Areena on työmatkalaiselle loistava keksintö, voin kuunnella haluamani radio-ohjelmat milloin vain. Kirjaston äänikirjat – niin cd:t kuin e-äänikirjat – ovat korvaamatonta seuraa. Olen oppinut tunnistamaan useita autoja, jotka tulevat vuodesta toiseen minua vastaan Simpeleen ja Imatran välillä. Vuodenaikojen vaihtelua on mukava seurata auton ikkunasta. Paitsi talvella. Onneksi ihan mahdottomia lumimyrskyjä ei normitalvena satu yleensä työmatkoille kuin pari kertaa. Joskus enemmän, viime talvena vain kerran.
Totta kai olisi mukavaa, jos koti ja työpaikka olisivat samalla paikkakunnalla. Kadehdin työtovereitani, jotka asuvat melkein kirjaston vieressä. Viikonloppuisin ja lomalla ei hirveästi huvita reissata, istun autossa ihan tarpeeksi arkena. Nyt, koronan aiheuttamisen poikkeusolosuhteiden takia, ei edes kannata reissata. Minulle kotona pysyminen ei ole ongelma, koska muutenkin pysyttelen siellä niin paljon kuin mahdollista. Aina hyvä äänilevy oikean elämän voittaa. Onneksi myös lapseni ovat epäsosiaalisia ja kuluttavat aikaansa mielummin roikkumalla kavereiden kanssa puhelimella kuin ravaamalla kanssani hiihtokeskuksissa, urheilukilpailuissa ja kulttuuririennoissa. Syrjäytyminen on yhteinen harrastuksemme.
Miksi sitten vuodesta toiseen jatkan tätä pitkän työmatkan ajamista? Miksi en anna periksi? Siksi, koska perheen takia haluan asua ja olen pakotettu asumaan Parikkalassa ja siksi, että kirjastonhoitajana teen sitä ainoaa työtä, josta yhä edelleen kaikesta huolimatta pidän. Ja sitä ainoaa, jonka osaan.
Mika Kähkönen
kirjastonhoitaja, Imatran kaupunginkirjasto
Kuva ylhäällä: imatra.kuvat.fi